Kaiken takana on huumori

kratti palvelee
ovelaa isäntäänsä
pilke silmässä

Andrus Kivirähkin vierailu 21.4.09 keräsi Tuglas-seuran seminaarihuoneen täyteen väkeä. Lisää tuoleja kannettiin ovensuuhun ja naapurihuoneisiin, jotta kaikki pääsivät istumaan ja ainakin kuuntelemaan Juhani Salokanteleen ja Andrus Kivirähkin keskustelua.

Andrus Kivirähk opiskeli journalistiikkaa Tarton yliopistossa, jossa opiskelijaelämä oli mukavaa, vaikkei luennoille juurikaan ehtinyt. Historia ei häntä juurikaan houkutellut, mutta kirjallisuus viehätti ja erityisesti Marju Lauristinin sosiologian luennot. Kun 1990-luvun alussa uusia lehtiä perustettiin uudelleen itsenäistyneeseen Viroon vilkkaasti, alan opiskelijoilla oli jatkuva kysyntä, ja ensimmäisen vuoden opiskelija saattoi päästä päätoimittajaksi. Andrus Kivirähk itse ryhtyi kulttuuritoimittajaksi ja huumorisivun täyttäjäksi. Nykyisin hän tuottaa viikoittain kolumninsa lehteen.

Andrus Kivirähkin teksti vilisee viittauksia muuhun kirjallisuuteen, traditioon, jonka tuntemusta edellytetään lukijalta. Viron kansanperinteessä ihmiset eivät pyri kuninkaiksi vaan pysymään elossa ja pärjäämään maailmassa. Kansalliseepoksen asemaa tavoitteleva Rehepapp (Riihiukko) kratteineen kuvaa ovelan rahvaan ja tyhmien kartanherrojen maailmaa. Kratti tai para on ihmisen tekemä olento, joka saa hengen paholaiselta ja palvelee isäntäänsä, ei tee muille pahaa vaan omistajalleen hyvää. Kyse on alhaalta päin hallitsemisesta, mikä on Viron historiassa olennaista, ovathan virolaiset saaneet moneen kertaan vallitsevan luokan muualta. Valtiaiden määräyksistä huolimatta virolaiset useimmiten tekivät kuitnekin niin kuin itse halusivat.

Andrus Kivirähkin kaksi muuta romaania ovat Estonia-teatterin syntyä kuvaava Liblikas (Perhonen), ja erään kansan sukupuuttoon kuolemisesta kertova Mees kes teadis ussisõnu (Mies, joka osasi käärmeenloitsut). Romaanien lisäksi hän on kirjoittanut lastenkirjoja. Hän laatii viikoittain improvisoituja radiokeskusteluja, joita voi Suomessakin kuunnella.

Pohjimmiltaan Andrus Kivirähk pitää itseään näytelmäkirjailijana, olivathan hänen vanhempansa näyttelijöitä ja isä myös nukketeatterin johtaja. Draamateaternin ohjelmistossa on parhaillaan neljä hänen näytelmäänsä, joista Aabitsa kukk (Aapiskukko) on hänen ohjaamansa. Näytelmät liittyvät Viron kulttuuriin, joten niitä olisi vaikea kääntää muille kielille muihin kulttuureihin.

Yleisö innostui kyselemään. Kysymykseen, muuttaisiko kirjailija Suomeen, hän vastasi, että yhteiskunta harvoin menee niin huonoon jamaan, että kirjailijan pitäisi jättää isänmaansa. Pakolaiskirjailijoista kuten Karl Ristikivestä hän totesi, ettei heillä ollut helppoa, eivätkä he aavistaneet, miten pitkä hetkelliseksi tarkoitetusta maanpaosta tulisi. Kysymykseen Neuvosto-Viron oloista hän totesi, ettei nuori polvi enää välttämättä ymmärrä, millaista silloin oli. Sofi Oksasen ja Imbi Pajun kirjoista hän totesi, että niissä varmasti käsitellään asioita oikealla tavalla, mutta virolaiset ovat kuulleet kyydityksistä kyllästymiseen asti. Suomalaisille taas nämä kirjat avaavat tapahtumia, joista emme ole tienneet.

Renessanssi sykkii

hovinarrien
ryhdikkään tanssin outo
tunnelma sykkii

Kaksikymmenviisivuotiaat Hovinarrit tanssivat sunnuntaina 19.4.09 Cappella Tibian säestäminä ja Scholares Aeternesin laulujen tauottamina juhlayleisönsä sydämiin. Nautimme tanssista, musiikista, laulusta, pukuloistosta, pienistä yksityiskohdista, jotka avarsivat käsitystämme satojen vuosien takaisen eurooppalaisen hovin elämästä sekä seurustelu- ja huvittelumuodoista. Saimme seurata, miten renessanssin eurooppalaisten hovitanssien piatosat, movimentot, pavanet ja gaillardit muuttivat ja koristivat tansseja yksityiskohdilla ja vaihtelevilla tyyleillä ja tempoilla. Ihailimme taidokkaita pukuja, joista osan olivat tanssijoiden taitavat kädet loihtineet, kuuntelimme barokkikitaraa ja nokkahuilua, yritimme tavoittaa tanssijoiden katseita naamioiden takaa. Tauolla hennot kukat ja 1500-luvun runot lensivät syliimme.

Tauon jälkeen naamiot katosivat, mutta musiikki, tanssi ja laulu jatkuivat. Hovinarrit kiittivät pitkäaikaisia ohjaajiaan suomeksi, ruotsiksi, ranskaksi, englanniksi ja espanjaksi ja lopuksi kukittivat heidät. Yllätyksen liikutus väreili salissa ja tanssi jatkui. Lopuksi yleisökin pääsi mukaan pitkään letkaan, joka tanssien kierteli Balderin salissa.

IT-historiaa lahden tuolla puolen

Neuvosto-Viron
outo mennyt maailma
puhuttaa yhä

kehitys vailla
tekijänoikeutta
poikii unelmaa

Hetkyn Global Clubin 10-vuotisjuhlien avajaisseminaarissa tutustuimme Tekniikan museon tarinoihin ja kuulimme atk-töistä Neuvosto-Virossa. Linnar Viik Obama-paidassaan kiiruhti seitsemän lauttaan, joten luvattu kahvitarjoilu siirtyi hänen esityksensä jälkeen. Hän kertoi, tällä kertaa Suomeksi toisin kuin Global Clubin tilaisuudessa vuonna 2006, opiskeluajoistaan TKK:lla ja ensimmäisistä kosketuksistaan tietokoneisiin.

Suomen televisio toi Thunderbirds-nukkemaailman malliksi tietokoneiden tekemiseen ja Commodore 64 teki Linnar Viikistä koulutovereiden silmissä “kovan jätkän”. Niinpä viron kielen ja kirjallisuuden opinnoista haaveileva rakastunut nuorukainen löysi itsensä Tallinnan Teknillisestä korkeakoulusta opiskelemasta atk-alaa. Hän oli ensimmäinen Leningradin konsulaatin Tallinnan osastolla, joka sai oleskeluluvan Suomessa. Opiskeluaikanaan hän seilasi usein Suomenlahden yli kahden maailman välillä. Molemmissa hän sai huomata, miten mahdotonta ihmisten oli uskoa siihen, mitä hän teki lahden toisella puolella.

Neuvostoliitossa uskottiin teknologian ja insinööritieteiden johtavan unelmien täyttymykseen, mutta ihmistä ne eivät voineet muuttaa. Neuvosto-Viron kasvattina Linnar Viikin matematiikan osaaminen oli korkeammalla tasolla kuin hänen opiskelutovereittensa. Niinpä hän paitsi kopioi Suomen televisio-ohjelmia Neuvosto-Viroon myös opetti iltaisin suomalaisille opiskelijatovereilleen matematiikkaa.

Tõnu Liik, nykyinen AS Tallink Groupin CIO, kertoi, miten Neuvosto-Virossa yhdistyi paratiisi ja helvetti. Vuosina 1978-85 hän toimi Algoritmin palveluryhmän johtajana, ja siirtyi sen jälkeen laitteisto-osaston johtajaksi Valtionvarainministeriöön, joka tarjosi nuorelle perheelle työsuhdeasunnon.

Neuvosto-Viro oli suljettu yhteiskunta, jossa pärjäsi, kun ei kritisoinut valtiota. Kirjat olivat niin halpoja, että niitä saattoi ostaa miten paljon halusi miettimättä niiden hintaa. Ihminen saattoi tehdä itseään kiinnostavia töitä, vaikkei niistä olisi poikinut konkreettisia tuotoksia. Toisaalta tuottavuus ei välttämättä nostanut palkkaa.

Neuvostoliitossa ei ollut tekijänoikeuslakeja, joten kaikkea, mitä sai käsiinsä, sai käyttää vapaasti. Kopiokoneita valvottiin, mutta ei tietokoneita. Keskustietokoneilla oli samanlainen arkkitehtuuri kuin IBM:n koneilla ja IBM:n käyttöjärjestelmät pyörivät niissä. Asennusprosessin aikana oli tavallista, että keskusyksikköön jouduttiin vaihtamaan sadasta kahteensataan mikropiiriä, jotta koneet saatiin toimiviksi. Tõnu Liik sanoi muistavansa yhden kerran, jolloin kone kykeni ilman muutoksia ajamaan oikein ainakin alustavat testit.

Keskuskoneaikakausi ohjelmistoineen loppui samalla kun Neuvostoliitto ja ohjelmistoja käyttäneet yritykset. Neuvostoaikaiset tietokannat luonnollisesti pyörivät edelleen uusissa sovelluksissa.

Yleisöstä kysyttiin, miten elämä kahdessa erilaisessa järjestelmässä on muuttanut Tõnu Liikin arvomaailmaa. Hetken mietittyään hän totesi, ettei mitenkään. Hän työskenteli numeroiden parissa, joten hänen ei tarvinnut ottaa kantaa järjestelmään, vaikka ei hyväksynytkään kaikkea, mitä tapahtui. Olennaisempaa hänen mielestään oli, että Neuvosto-Virossa ihmiset tiesivät menettäneensä itsenäisyytensä. Tämä tieto kulki isältä pojalle ja eli voimakkaasti jokaisessa virolaisessa. Kutsuttiinko tilannetta miehitykseksi tai oliko sosialismia enemmän tai vähemmän, ei hänelle ollut olennaista.

Illan päätteeksi Harry Piela Global Clubin isännistöstä kertoi viestintämuseohankkeesta sekä Suomen Tietojenkäsittelymuseoyhdistyksestä Jyväskylässä.

Sosiaalinen nukketeatteri laineilla

sosiaalinen
media ui, sukeltaa
oppijan arkeen

yhteisöllinen
jaettu tieto kasvaa
tuottaa hedelmää

IT-kouluttajien seminaari “Sosiaalinen media oppimisprosessissa” keräsi pienen yhdistyksen jäsenmäärästä ennätyssuuren, neljänkymmenen viiden hengen osallistujajoukon. Matkanjohtajana en enää en tyytynyt edullisiin tilatakseihin vaan varasin Vikingin luotettavan bussin kuljettamaan meitä hotellille, oopperaan ja takaisin satamaan. Viking XPRS tarjosi meille laadukkaat kokoustilat upeine maisemineen, viihtyisine aulatiloineen ja kahvi-tee-hedelmä-tarjoiluineen. Tutustuimme toisiimme ryhmätöissä alustusten lomassa. Aluksi IT-kouluttajien puheenjohtaja Tarmo Toikkanen esitti sosiaalisen median määritelmän ja minä kerroin kokemuksiani sosiaalisesta mediasta opetuksessa: opiskelijaryhmän asiakasprojektista sosiaalisen median välinein, matkailun kurssista Ning-pienyhteisössä, sosiaalisen median välineiden linkittämisestä oppimisalustalle, opettajan ja opiskelijoiden blogeista, yhteistyöstä Google.docsissa sekä asiantuntijaverkoston löytymisestä LinkedInissä. Tämän jälkeen osallistujat seitsemässä ryhmässä tutustuivat toisiinsa ja muodostivat käsityksen ryhmänsä sosiaalisen median käyttökokemuksista. Kun ryhmätyö oli purettu, Tarmo Toikkanen johdatti seminaarin kirjassamme käsiteltyihin sosiaalisen median aihealueisiin, jonka jälkeen osallistujat muodostivat uudet seitsemän ryhmää ja ihmettelivät, mitkä välineet kuuluvat tai eivät kuulu sosiaaliseen mediaan ja miksi. Viking XPRS kaarsi jo Tallinnan satamaan, kun Tarmo Toikkanen esitteli esikyselyn tulokset sosiaalisen median välineiden tuntemuksesta.

Tieto Virossa

Meriton Grand Hotellin runsaan buffet-lounaan jälkeen Tieto-konsernin edustaja Marek Põldeots kertoi meille Tiedon toiminnasta Tallinnassa, IT-markkinoista ja koulutuksesta. Jatkuva osaamisen kehittäminen on ICT-alalla välttämätöntä. Tähän Tiedossa käytetään itseopiskelua sekä tiedon jakamista ryhmissä, mikä edellyttää ryhmien oikeanlaista muodostamista. Scrum-menetelmää on käytetty menestyksellä, vaikka se on haasteellinen projekteissa, joissa kustannukset ja aikataulu on kiinnitetty.

Tietolaisilla on henkilökohtaiset opiskelubudjetit, joiden käytöstä he voivat kohtalaisen vapaasti päättää. Kaikki eivät hyödynnä niitä, mutta mahdollisuus on kaikille tarjolla. Tiedon henkilöstön koulutustausta on Tarton yliopistossa tai Tallinnan teknillisessä yliopistossa, joissa valtaosa opiskelijoista maksaa itse opintonsa. Ammattikoulu ei riittäisi pohjakoulutukseksi Tiedon ohjelmoijille tai systeemisuunnittelijoille. ICT-alan opiskelijoita houkutellaan liian helposti kesken opintojen työelämään, mutta Tieto-konserni vaatii uusilta työntekijöiltään vähintään kahden vuoden työkokemusta.

Kolme vuotta vanhan kyselytutkimuksen mukaan 18-vuotiaiden virolaisten mielestä ICT-ala on suosituin heti liiketalouden jälkeen.

Viron ICT on kansainvälisesti mitattuna pitkällä erityisesti julkishallinnon online-palveluiden saatavuudessa. Sen sijaan tutkijoiden ja insinöörien määrässä samoin kuin oppimisjärjestelmien laadussa Viro sijoittuu heikommin. Palkkojen vuosikasvu on Viron Tiedossa muutaman vuoden ollut viidentoista prosentin luokkaa. Nyt laman syleilyssä työntekijät tyytyvät nollakasvuun ja ovat onnellisia, että heillä on töitä.

Virtuaalinen nukketeatteri

Perjantain ohjelmaputki huipentui Kansalaisfoorumin Second Life -kouluttajien johdattamaan veneretkeen EduFinland-saaren esitysdiojen ääreen. Avatarten tuunaamiseen meni turhan paljon aikaa niin, että varsinaisesta Second Life -koulutuksesta kuulimme vain kouluttajan kymmenen käskyä, jotka sopisivat kenelle tahansa verkkokouluttajalle – tai perinteiselle kouluttajalle. Seminaariin osallistujista muutamat ilmeisesti näkivät “nukketeatterin” ensimmäistä kertaa ja ihmettelivät näköhavaintoaan ja sen reaalielämän vastinetta, samoin sitä, mitä olennaista uutta avataret toisivat oppimisprosessiin.

Oopperaa ja valkosipulia

Illalla virolaisen säveltäjän Erkki-Sven Tüürin fasismia vastustava Wallenberg-ooppera kontrasteineen herätti keskustelua, joka jatkui vielä ravintola Balthasarin valkosipuliannosten äärellä ja hotellin aulassa.

Vinkkejä sosiaalisen median käyttöön

Lauantaiaamun avasi sosiaalisen median pioneeri Anne Rongas, joka kertoi kesken ikänsä vaihtaneensa ammattia sikojen ja viljan kasvattamisesta Kotkan aikuislukion 17-70-vuotiaiden kasvattajaksi. Tuutorointiblogit helpottavat hajaseudun yksinäistä opiskelua, mutta opettajan työkin on yksinäistä umpihangessa vaeltamista. Kollegat, verkko ja opiskelijat ovat voimavara, joka tarjoaa apuaan koska tahansa – paitsi ehkä kolmen ja kuuden välillä aamuyöstä.

Anne Rongas rytmitti alustuksensa neljään teemaan:

• yksinäinen opettaja – opettajaverkosto
• ketteriä välineitä
• pedagogisia oivalluksia
• jakamisen eetos.

Näistä jokaisesta hän kertoi viisi minuuttia omia ajatuksiaan, jonka jälkeen saimme pari minuuttia miettiä omia oivalluksiamme ja sitten neljä minuuttia jakaa niitä vierustoverimme kanssa.

Anna Rongas muistutti, ettei opettaja voi odottaa välineiden käyttöönotossa sitä, että osaisi kaiken, vaan hänen pitää lähteä kokeilemaan ja varautua matkalla tuleviin vaikeuksiin. Siirtyminen copy-paste-opiskelusta yhteisölliseen oppimisprosessiin, jossa oppilaat innostuvat luomaan novelleja ja runoja ryhmätyönä, on mahtavaa. Oppiminen on aina prosessi, johon kuuluu lähtökohta, matka välineineen sekä maali.

Sosiaalisen median viidakossa RSS-syöte ja kaveriverkosto ovat viidakkoveitsiä; aina löytyy joku, jolta kysyä, mikä toimii tässä tilanteessa. Erilaiset olemassaolon tasot sulautuvat yhteen Sometussa ja Vinkkiverkko kutsuu yhteiskehittelyyn. Sähköpostia pyritään välttämään, avoin ui suljettuun. Liitutaululle kirjoitetun voi kuvata kännykkäkameralla, viedä Flickriin ja ohjata tageilla kurssin sivuille. Nettivideota kunnanvaltuuston kokouksesta voi käyttää monissa oppiaineissa. Kahden kilon siika -pilkkivideo on esimerkki avoimesta informaatiosta, joka tuottaa uutta informaatiota. Erilaiset ihmiset näkevät yhdessä erilaisia ratkaisuja ja saavat oivalluksia, tukevat ja innostavat toisiaan.

Eräs seminaariin osallistuja epäili, ettei hänen työnantajansa anna viedä oppimismateriaaleja avoimeen verkkoon. Tähän Anne Rongas totesi, että työnantaja, joka kieltää avoimen verkostoitumisen, voi menettää osan työntekijöistään.

KP-Lab ja sosiaalinen media

Merja Bauters Metropoliasta kertoi sosiaalisen median käyttökokemuksistaan KP-Lab-projektissa, viisivuotisesta neljäntoista maan EU-hankkeesta. Hankkeessa tavoiteltiin oikeita työelämä-caseja eikä simuloituja. Trialogisen lähestymistavan mukaan ryhmissä kaikki osallistuvat tiedonrakenteluun, jonka tuotos materialisoituu esimerkiksi monistenipuksi tai Google.docs-tiedostoksi.

Mikä saa ihmiset kokemaan, että tuotos on yhteinen? Miten tehdään yhdessä? Monivälitteisyydessä työkalut tekevät prosessin näkyväksi ja mahdollistavat yhteisöllisyyden. RSS-syötteet ja tagit ovat perusoletus, jota ilman yhteisöllinen prosessi ei onnistu. Olemassa olevat välineet kuitenkin hajauttavat kokonaiskuvaa. Yrityspartnereiden vuoksi käytetään myös suljettuja ympäristöjä.

KP-Lab-projektin elementtejä ovat oikeat työelämäprojektit, yhteisöllisyys palasiksi jaetun ryhmätyön sijaan sekä tutkijoiden vuorovaikutus jo prosessin aikana. Välineinä käytetään mm. kontekstualisoitua note-editoria, Google.docsia nopeatahtiseen kirjoittamiseen ja wikiä hitaampaan, iteratiiviseen kehittelyyn. Reflektiivinen välittyneisyys syntyy tageilla ja semanttisella haulla. Jos asiat tehdään liian vaikeiksi, ne eivät enää ole hyödyllisiä.

Pelikortit

Leivostauon jälkeen Irmeli Pietilä ohjasi meidät yhteisölliseen työskentelyyn sosiaalisen median käyttöönottoa ideoivalla pelillä, jota varten hotellin aulassa leikeltiin pelikortteja edellisenä iltana pikkutunneille asti.

Kukin ryhmä otti yhden korttipakoista, ryhmitteli välineet niiden tarjoamien toimintojen mukaan yhteisöiksi, blogialustoiksi jne. Ryhmän jäsenille tuntemattomat kortit siirrettiin syrjään. Kun kaikki kortit olivat pöydällä, ryhmä valitsi niistä viisi tärkeintä, joista sosiaalisen median käytön voisi aloittaa.

Loppupaneeli

Paluumatkalla laivan kokoustilassa alustajista muodostettu paneeli yleisöineen kokosi seminaarin antia. Seminaarissa kohtasimme “livenä” monia, jotka ennen seminaaria olivat meille vain nimiä sähköpostissa, laskulla tai iltaohjelmien tilauksissa, muutamia, joiden kanssa olimme toimineet sosiaalisessa mediassa, muttemme kohdanneet kasvokkain.

Paneelissa keskustelimme mm. opettajien yhteisyydestä kollegojen, opiskelijoiden ja verkoston kanssa, sosiaalisen median pedagogiikasta, blogitekstien tuottamiseen kuluvasta ajasta, afrikkalaiselle projektille suositeltavista välineistä sekä Virtuaaliammattikorkeakoulukonseptista ja tulevaisuudesta.

Monikulttuurista insinööritiedettä

väitös perehtyy
monikulttuurisesti
tekniseen imuun

tulos vakuuttaa
kirjoitus siirtyy koodiin
flow osaamiseen

Sähköposti lennätti tiedon luokkatoverini Jaana Holvikiven väitöstilaisuudesta torstaina 26.3.09. Muut menot siirtyivät kun suuntasin TKK:lle, missä tapasin muita luokkatovereitani ja tuttuja eri ammattikorkeakouluista ja yhdistyksistä. Väittelijä ja väitöskirjan aihe, Tekniikan oppiminen monikulttuurisissa ryhmissä, kiinnosti monia.

Jaana Holvikivi käytti alustuksessaan taitavasti autenttisia elementtejä: opiskelijan kuvausta tiedonrakentelukokemuksen fantastisuudesta ja valokuvia eri kulttuureista tulevien nuorten yhteisistä opiskeluhetkistä. Hän kertoi konkreettisia esimerkkejä eri kulttuurien suhtautumisesta laitteisiin ja valoon sekä kirjoitusjärjestelmän vaikutuksesta koodaamiseen; jotkut eivät kykene huomaamaan puuttuvaa hakasulkua tai puolipistettä kun taas japanilaisten koodi on selvästi muita laadukkaampaa. Alustuksensa lopuksi Jaana Holvikivi esitteli kehittämänsä mallin siitä, mitä tarvitaan, jotta sisäistetystä kulttuurikokemuksesta kasvaa insinöörin asiantuntemus.

Toinen vastaväittäjä Kirsti Lonka Helsingin yliopistosta kiinnitti alustuksessaan huomiota aiempien mentaalisten ja kulttuuristen mallien vaikutukseen sekä Suomen homogeeniseen kulttuuriin. Hän toi esiin opettajan ja opiskelijan lähestymistapojen kohtaamisen ja tietämyksen siirtovaikutuksen (transfer), tutkivan oppimisen kehän, jota tuskin tiedonrakentelussa on käytetty puhdasoppisesti, sekä sosiaalisen median, joka vaikuttaa opiskelijoiden arjessa ja joka opetuksessa pitäisi ottaa huomioon. ICT-flow, ihmiset liikkeelle paneva voima, sijaitsee haasteellisuus-osaaminen -akseliston diagonaalin huipussa, kun taas diagonaalin juuressa on apatia ja sivuilla ikävystyminen ja kiukku.

Väitöskirjan läpikäynnissä opponentit Kirsi Lonka ja Judith Green Kalifornian yliopistosta kiinnittivät huomiota aivotutkimuksen ja oppimisen suhteeseen, yhteisöllisen oppimisen hedelmällisyyteen ja erilaisiin totuuksiin. He kysyivät, onko olemassa luokkahuoneessa kehittyvää insinöörikulttuuria ja onko väitöskirjan fokus oppimisessa vai opettamisessa. He totesivat, että algoritminen ajattelu, jota ohjelmointi vaatii, ei ole ihmiselle luonnollista; sen omaksuminen edellyttää vuosien kouluttautumista. He totesivat myös, että Afrikassa ja Aasiassa opiskellaan reprodusoimalla annettua, mikä eroaa Suomessa vallitsevasta oppimistavasta.

Opponentit kaipasivat situationaalista oppimismallia, videoita ja haastatteluja sekä tarinoita laadullisten menetelmien valinnasta.

Jaana Holvikivi kuvasi argumenteissaan ammattikorkeakoulujen insinöörikoulutusta, joka tähtää työskentelyyn tietyissä globaaleissa yrityksissä. Kaikissa maissa teknologia on sama, mutta siitä pitää tietää eri asioita; joissain maissa insinöörin tärkein työkalu saattaa olla ruuvimeisseli. Jotkut insinöörit kokevat helpommaksi keskustella toisen kulttuurin insinöörin kuin oman kulttuurinsa myyntimiehen kanssa.

Aureettinen nykyhetki

elämä virtaa
eteenpäin, tarinat
luovat tunnelmaa

lapsella taivas
päässä, empaattisuutta
meritähdelle

Tony Dunderfeltin Elämäntaitotreenit 12.3.09 Savonlinnasalissa hämmensivät. Odotuksemme olivat korkealla, kun ennalta jaetussa ohjelmassa puhuttiin vaikeista ajoista ja myönteisestä ajattelusta, yhteistyöstä, motivoinnista, asenteista, menestyksestä ja luovuudesta.

Tony Dunderfelt pudotti meidät kuitenkin pilvistä heti alkumetreillä kertomalla, ettei hänellä enempää kuin kellään muullakaan ole onnellisen elämän reseptiä.

Hän kuvasi ihmisyyden henkistä, fyysistä, sosiaalista ja psyykkistä ulottuvuutta. Hän kehotti meitä olemaan ystäviä itsemme kanssa ja vakuutti, että jokainen yksilö voi ohjata itseään kehittymään ihmisenä työssään. Hän johdatti meidät kehittämäänsä kolmenkymmenen sekunnin läsnäolotaidon harjoitukseen, jossa tiedostimme oman kehomme ja hengityksemme silmät auki, tunsimme kehomme lämmön ja nautimme siitä.

Elämä virtaa jostain jonnekin, ihminen voi olla nykyhetkessä läsnä ulkoisista tekijöistä riippumatta. Muistoja kelataan ja tarinat luovat tunnelmaa, ne siirtyvät toimintamalleiksi kehoon – mutta ne voi myös tietoisesti kytkeä pois kuten tekstinkäsittelyn oikolukuominaisuuden. Osa ihmisen ongelmista saattaa perustua virhetulkintoihin, pahoihin sanoihin tai epäilyksiin, joita on jääty märehtimään, skripteihin, jotka hallitsevat ihmistä.

Tony Dunderfelt tarjosi meille kehittämänsä uudissanan “aureettinen” kuvaamaan ihmistä, joka on sinut työnsä kanssa, jonka silmät loistavat kuin aurinko. Hän kehotti meitä luomaan vision itsestämme lähitulevaisuudessa. Yleensä ihmiset yliarvioivat lyhyen tähtäimen saavutuksiaan ja aliarvioivat pitkän tähtäimen saavutuksiaan. Suunnitelmat ja visiothan toteutuvat hitaasti.

Myönteisyys on taitoa tulla läsnäolevaksi missä tahansa tilanteessa, taitoa työntää vanhat skriptit syrjään. Tony Dunderfelt kertoi tarinan lapsesta, joka heitti hiekkarannalle ajautuneita meritähtiä takaisin mereen. Aikuinen tuli katsomaan ja totesi, että työ on turhaa, kun meritähtiä on rannalla niin paljon ja niitä tulee koko ajan lisää. Lapsi heitti seuraavan meritähden mereen ja totesi: “Siitä on hyötyä ainakin tälle meritähdelle.”

Jokaisella on monta eri minuutta, mutta miten ihmisen yksilöllisyys voitaisiin ottaa huomioon arjessa? Ulospäin suuntautuvia suositaan nykykulttuurissa, jolloin he vilkastuvat entisestään, kun taas sisäänpäin kääntyneet hiljenevät entisestään.

Aikuisuuteen liittyy ihmisen ydinminän taito tehdä valintoja. Tony Dunderfelt kertoi esimerkin, miten oli tietoisesti kasvattanut itsensä introvertista ekstrovertiksi tultuaan nuorena huijatuksi autokaupassa.

Empaattisuus on taitoa asettua toisen asemaan kun taas jämäkkyys on omien tarpeiden esittämistä. Tunteet tulevat ja menevät, emootiot jäävät pyörimään. Menestyksestä kolmasosa selittyy asenteilla.

Pitkän päivän lomassa esitettiin runoja ja paikalliset toimijat kertoivat työstään, asenteistaan siihen ja menestyksensä avaimista.

Mieleeni jäi Tommy Tabermannin runo, jossa kysyttiin, onko ihanampaa paikkaa kuin oma sänky. Toisilla ihmisillä on taivas päässä, toiset elävät lätäkössä, eivätkä vangit lähde häkin avoimesta ovesta, koska pelkäävät elämää ilman vartijaa.

Kun olen koko ikäni myynyt näitä tossuja

balettitossu
sopeutuu jalkaan, tanssii
jää eläkkeelle

Anna-Maija Lehdon ja Hanna Sutelan Vieraskynäkirjoitus “Eläkeikää nostetaan harhaanjohtavin perustein” Helsingin Sanomissa herätti minussa eläkevakuutusalaan perehtyneen väestötieteilijän. Kansainväliset ja ajalliset vertailut ikääntyneiden työllisyysasteen myönteisistä muutoksista Suomessa olivat ilahduttavia, mutta erityisesti kiinnitin huomiota eläköitymisajatusten muutoksiin.

Muistan vapaaehtoisten eläkevakuutusten esiinmarssin Suomessa 1980-luvun puolivälissä, kokoukset, joissa suunniteltiin tuotteita ja kiisteltiin niiden myyntiargumenteista. Kuunneltuani aikani keskustelua eläkevakuutuksesta verotuksellisesti edullisena säästökohteena siirryin mielekkäämpiin töihin.

Vähitellen mainokset varhaiseläkkeen ihanuudesta alkoivat kävellä vastaan, aluksi vakuutusyhtiön näyteikkunassa, vähitellen muuallakin. Itse uskoin edelleen sosiologien tarveteorioihin (esim. Erik Allardtin tiivis “Having, Loving, Beeing”), joiden mukaan ihmisen korkein tarve on itsensä toteuttaminen. Siihenhän työ tarjoaa parhaan mahdollisuuden.

Parinkymmenen vuoden takaista asennemuutosta kuvannee keskustelu Ballerina-shopissa Fredrikinkadulla, jossa olin ostamassa balettitossuja kuluneiden tilalle. Ovesta astui ehkä parikymppinen tyttö äitinsä kanssa. Rupattelu eteni jouhevasti, kunnes viittaus tulevaan sai myymälänhoitaja, Greta Mattsoffin, huokaamaan: “Kun tässä pitäisi jäädä eläkkeelle.” “Mutta eikö se ole ihanaa!” nuori tyttö riemastui. “No en minä tiedä. Kun olen koko ikäni myynyt näitä tossuja.” Greta käänsi selkänsä ja meni tossuhyllylleen.

Ensimmäiset balettitossuni ostin häneltä jo 1960-luvun alussa ja sen jälkeen aika monet. Hän osasi valita asiakkaalle sopivat tossut vain vilkaisemalla tämän jalkaa.

Lukiossa 1970-luvun alussa uskonnon opettaja kysyi meiltä, pitkää matematiikaa opiskelevilta, kuinka moni meistä ei menisi töihin, jos yhteiskunta takaisi kansalaispalkan, esim. 2000 silloista markkaa. Yli neljänkymmenen oppilaan joukosta nousi ainoastaan yksi käsi. Kaveri tosin totesi, että hän tarvitsisi suuremman rahasumman, koska hän ostaisi ison kimpaleen marmoria ja ryhtyisi kuvanveistäjäksi.

Musta hohtaa valkoista

jalka ojentuu
tutu kahahtaa, täysi
näyttämö tanssii

Kadonnut sinfonia löytyy kolmen tanssin kimarasta. Christian Spuckin mustat hyrrät pyörivät Mendelssohnin sinfoniassa, suuret tutut maalaavat kadonneen rokokoo-kuvan leijumaan kärkitossuilla kallistuvan kulissin alla. Kenneth Kvarnströmin hohtavat luistelijat ja harmaasudet tanssittavat lumimaisemaan kasvaneita kirjavia pensaita. Uwe Scholzin näyttämöllinen valkeita joutsenpareja liitää klassisen puhtaasti Beethovenin seitsemänteen sinfoniaan.

Aikavaras varastaa

kiire pahenee
aikavaras varastaa
työn urho uupuu

TTL:n Hetkyn ITU-kerhon 4.3.09 iltatilaisuuden “Aikalisä! Miten saan aikani riittämään kaikkeen tarpeelliseen” nimi lupasi niin paljon, että toipilaana taitoin matkan ratikalla Töölöstä Ruoholahteen – enkä enää harmitellut liikuntatunteja, jotka tilaisuuden vuoksi jouduin jättämään väliin.

Eläkkeellä jo kahdeksatta vuotta oleva Göran Lindgren ravisti turhat odotukset heti kättelyssä vakuuttamalla, ettei aiheeseen ole yleispätevää lääkettä. Aikaa on, sen käyttö on priorisointikysymys.

Kalvoilla vilahtelivat elämän aikasegmentit, kiire ja touhu, hyvä ja paha stressi sekä työn ruuhkautuminen, joka estää tekemästä työtä hyvin. Aiemmin työmarkkinoilla tavoiteltiin työn ja perhe-elämän yhteensovittamista, mutta nyt sekin tuntuu haihtuvan utupilven tavoin.

Göran Lindgren kuvasi eläkeläisen arkeaan: lasten perheet ovat lähellä, joten aika kuluu heidän tukemisessaan, koiran ulkoilukaverina sekä niissä konsulttitöissä, jotka edelleen tuntuvat kiinnostavilta.

Organisoitumattomuus on asiantuntijaorganisaatioille tyypillistä. Hyvänä aikana se toimii, huonona aikana muodostaa ongelman. Byrokratiahan ei ole vain pahasta.

Motivaatio on sisäsyntyinen, johtajan tehtävä ei ole motivoida alaisiaan, mutta työyhteisön pitäisi luoda motivoitumisen edellytyksiä, joista tärkein on onnistumisen tunne. Siihen jokaisella on oikeus.

Ongelmia syntyy, jos työnantaja ei ymmärrä henkilöstössä piilevää osaamista, koska ihmiset itse eivät tule kertomaan omasta osaamisestaan. Työnantaja on vastuussa työkuormituksesta. Japanissa työpaineiden vuoksi itsemurhan tehneen työntekijän omaiset haastoivat työnantajan oikeuteen ja tämä tuomittiin kuolemantuottamuksesta.

Työuupumusta nimitetään usein loppuun palamiseksi, mutta mikäänhän ei ole palanut loppuun: ihmisen kaikki energia vain on sitoutunut työhön ja vienyt voimat niin, ettei ihminen jaksa edes nousta sängystä ylös. “Puhukaa, ette te siihen kuole!” Göran Lindgren kehotti. “Puhumattomuuteen kyllä kuollaan.”

Yksilön voimavarat nousevat nelikentästä: parisuhde, perhe, työ sekä ihminen itse, ystävät ja harrastukset. Parisuhde on eri asia kuin perhe ja sitä pitää hoitaa, ettei tyhjän pesän vaiheessa huomaa jakavansa kotiaan vieraan ihmisen kanssa – eikä työn loppuminen eläkeiässä tai aiemmin eri syistä saisi tulla kenellekään niin, ettei hän olisi siihen varautunut.

Ratkaisuksi aikavarkaiden torjumiseen Göran Lindgren tarjosi jämeryyttä, positiivista aggressiivisuutta, oikeutta itsekkyyteen, taitoa sanoa “EI”. Ihmisen pitää pitää itse itsestään huolta. Jämeryyden rakennusaineiden ytimen muodostaa itsetunto. Osaaminen – haasteellisuus -ulottuvuuksien diagonaalilla virtaa flow, työn imu, jota ahdistuksen ja ikävystymisen sijaan jokaisen pitäisi tavoitella.

Selkeimmän reseptin aikavarkaisiin Göran Lindgren paljasti tilaisuuden lopulla tärkeä – kiireellinen -nelikentällä: kun tehtävät luokitellaan nelikenttään, niin ne, jotka eivät ole tärkeitä eivätkä kiireellisiä voidaan unohtaa.

Olisiko tuolla reseptillä tämä blogiteksti jäänyt kirjoittamatta?

Muistan 1980-luvun puolivälin Time/System-koulutuksen, jonka perintönä kirjahyllyssäni komeilee vieläkin viisitoista mustaa vuosiarkistomappia. Tuolloisessa koulutuksessa kehotettiin unohtamaan kaikki ei-tärkeät tehtävät. Niin, miksi kiireelliset työt pitäisi tehdä, jos ne eivät ole tärkeitä?

Verkko auttaa työssä

verkkokokous
tallenne: opettaja
helpottaa työtään

Kymenlaakson ammattikorkeakoulun henkilöstölle tarjottiin 4.3.09 parin tunnin iltapäiväseminaari “Verkko avuksi työhön”, johon pääsi osallistumaan joko Kotkan toimipisteen auditoriossa tai verkossa Connect Pro -videoneuvottelussa. Kerttu Rossi UPM_Kymmenen henkilöstöosastolta kertoi kokemuksiaan verkkokokoustekniikoista, jotka hajautetussa organisaatiossa helpottavat kokousten järjestämistä. Hän sanoi itse työskentelevänsä kolmessa konttorissa, kun mukaan lasketaan kotikonttori. Verkkokokous ei saisi kestää kahta tuntia kauempaa ja siihen pitäisi valmistautua huolellisesti. Äänen käyttö on tärkeää. Osin turhia viestejä sylkevään sähköpostiin hän suhtautui kriittisesti.

Pekka Tervonen Kajaanin ammattikorkeakoulusta esitteli verkko-opettajana kurssejaan, joihin hän antaa pisteet ja kone arvosanan. Vastattuaan tehtävään opiskelija näkee aina oikean vastauksen tai mallivastauksen. Yleisö posautti säkenöimään keskustelun soveltavista tehtävistä, joihin ei löydy oikeaa vastausta.

Kysymys johdatti hyvin omaan esitykseeni sosiaalisen median käytöstä opetuksessa, jossa näytin, miten opiskelijani laati viime keväänä asiakasorganisaatiolle web2-välinein verkkopalvelun ja miten hän on linkittänyt sen omaan verkkoportfolioonsa, miten perustimme avoimen Ning-yhteisön markkinoinnin verkkokurssille ja miten sosiaalisen median välineitä voidaan linkittää Moodleen niin, että opiskelijalle muodostuu luovuuteen kannustava, mutta kokonaisuutena hallittu ja turvallinen oppimisympäristö.

Esityksen pitäminen keittiön pöydän äärestä Connect Prolla soi minulle, keuhkoputkentulehduksesta toipuvana, mahdollisuuden mykistää mikrofoni ja pysäyttää webbikameran kuva yskänpuuskien ja veden hörppäämisen ajaksi. Hetkittäiset tauot saatoivat häiritä kuulijoita, mutta tuskin yhtä paljon kuin esiintyjän yskänpuuskat auditoriossa. Ilman videoneuvottelumahdollisuutta oma esitykseni olisi todennäköisesti jäänyt pitämättä, tuskin olisin toipilaana lähtenyt bussilla Helsingistä Kotkaan.

Lopuksi Osku Kiri Oppimisteknologiakeskus KymiEdusta esitteli luentokaappausjärjestelmää, jolla voidaan tallentaa opettajan normaali luokkaopetus. Kun opettaja ensimmäisellä toteutuksella luennoi perinteisesti ja luennot tallennetaan, niin seuraavilla toteutuksilla opiskelijat seuraavat tallenteita omalla ajallaan ja yhteinen kontaktiaika käytetään keskusteluun ja asian syventämiseen. Luennointihan ei ole opetusta vaan asian läpikäymistä.