Aarteet ja mammona

toivotammeko
hyvää ruokahalua?
jatkuuko leipä?

kaappeihin kertyy
tavaraa, pölypeikot
kotiutuvat

raadatko töissä
tavoitteen eteen, jääkö
aikaa perheelle?

Matilda Hakkarainen elävöitti päivän saarnatekstiä maallisesta mammonasta ja taivaallisesta aarteesta kolmella kohtauksella, jotka koskettivat häntä kuluneella viikolla.

Seurakuntanuori kuuli aterialla tutun toivotuksen “Hyvää ruokahalua!” Hän totesi, että Virossa toivotetaan “jätku leiba” eli leivän jatkumista seuraavaankin päivään. Eihän ruokahalua tarvitsisi toivottaa; reipas työ synnyttää ruokahalun muutenkin. Valikoiva herkuttelija ei ehkä tule ajatelleeksi, että varsinkaan muutosten keskellä jokapäiväinen ruoka ei aina ole itsestäänselvyys.

Eläkeikää lähestyvä näyttelijä päivitteli haastattelijalle, miten komerot ovat täynnä turhia tavaroita, joita hän on haalinut eri puolilta maailmaa ja jotka nyt vain keräävät pölyä. Kun itse olen muuttamassa isosta asunnosta pienempään, ymmärrän hyvin näyttelijän päivittelyn.

Erinomaiset saaliit takasivat kalastajalle toimeentulon ja hänelle jäi vielä aikaa perheelleen ja ystävilleen. Kerran bisnesmies tuli neuvomaan häntä hankkimaan useampia veneitä ja palkkaamaan lisää kalastajia, jotta voisi parantaa toimeentuloaan ja lopulta kymmenen venettä hankittuaan saavuttaa tavoitteensa. Kalastaja kysyi, mikä tavoite bisnesmiehellä oli mielessä. Tämän mukaan toimintaa tehostamalla kalastaja vihdoin saisi niin paljon rahaa, ettei hänen tarvitsisi huolehtia toimeentulostaan ja hänelle jäisi aikaa perheelle ja ystäville. Kalastaja totesi jo saavuttaneensa tavoitteen ja jatkoi kalastamista yhdellä veneellä.

Omistaminen ei ole hyvästä eikä pahasta. Raha on vaihdon väline; sillä voi tehdä niin hyvää kuin pahaa.

Päivän virsissä laulettiin luonnosta, ystävistä ja lapsista, aarteista, jotka ovat rahaa ja omaisuutta tärkeämpiä.

Lumeton talviloma

keskittymällä
kivi hengittää, käsi
kuuntelee pyhää

omena kypsyy
maistuu, paiskautuu vihan
saappaalla seinään

ahdistus repii
suojapanssarin alas
ihmisen auki

Viron itsenäisyystapahtumia, teatteria, taidenäyttelyitä ja muita elämyksiä mahtui reiluun viikkoon paljon, kun arjen aikasyöpöt, työ, liikunta ja sanomalehdet, vaipuivat talvihorrokseen.

Pyhän kosketus veistoksessa ja televisiossa

Henry Mooren näyttely veistoksista osana arkkitehtuuria ja luontoa Didrichsenin taidemuseossa aurinkoisena sunnuntaina viikko sitten hiljensi pyhään tunnelmaan toisin kuin tänään räntäsateen kasteleman Töölön kirkon messu ugandalaisine rumpaleineen ja lähetteineen.

Mooren veistosten pehmeät muodot synnyttivät monenlaisia assosiaatioita, joista tekijä itse työstään kertovassa elokuvassa totesi, että katsojalla on vapaus assosiaatioihin, joita tekijä ei töillään ole tavoitellut. Hän korosti taiteen olemusta: taiteilija ei tarvitse muuta uskontoa, taidehan on uskonto. Niin, taide vaatii keskittymistä, nöyryyttä, sisäistä paloa – toisin kuin kokousmuistion koostaminen. Moore kertoi piirtäneensä silloin, kun aika ei riittänyt kokonaiselle veistokselle. Elokuvan jälkeen veistokset puhuttelivat uudella tavalla.

Ugandalainen Gloria Katusiime kertoi Töölön kirkossa kääntymyksestään ja työstään Nepalissa. Hän oli syntynyt Ugandan kansannousun aikaan ja nähnyt lapsena vain kuolemaa ja pahuutta. Kymmenen vuotta sitten television akrobaattiohjelmassa eräs esiintyjistä kertoi Titanicista, jonka rakentajat pitivät työtään niin erinomaisena, ettei edes Luoja pystyisi laivaa upottamaan. Televisio-ohjelma muutti Glorian elämän: hän jätti viestintä- ja media-alan ja lähti kertomaan nepalilaisille Jeesuksesta, joka rakastaa ihmistä kuoleman ja pahuuden keskelläkin.

Elämyksiä Helsingissä ja Tallinnassa

Helsingissä talviloma näkyi puolityhjinä katuina ja ravintoloina sekä mahdollisuuksina saada lippuja muutaman tunnin kuluttua alkavaan teatteriesitykseen. Lauantaina ohjelmassamme oli Komin Vanja-eno ja iltapala rauhallisessa ravintola Bruschettassa, maanantaina Sven Saagin taidenäyttely Tuglas-seurassa ja pistäytyminen SKS:n kirjakaupassa, pasta-annokset ravintola Rodolfossa ja Lillanin Miksi naiset aina rakastuvat Ernestiin, ja eilen Birger Carlstedtin taidenäyttely Amos Andersonissa, Lillanin Hissvägraren sekä lampaanmunuaiset ja entrecôte kulttuuriravintola Kosmoksessa.

Keskiviikon maittava lounas löytyi Tallinnan C’est la Vie -kahvilasta ja iltapala Draamateaterin Sügissonaatin jälkeen Café Chocolateriesta, viehättävästä pienestä nuorison suosimasta suklaakahvilasta Meistrite hoovissa. Torstaina söimme sipulikeiton Le Château -musketööriravintolassa ja samalla neuvottelimme IT-kouluttajien kevätseminaarin kokous- ja illanviettotiloista. Ennen Estonian Wallenberg-oopperaa söimme lounaspäivällisen taiteilija Tiit Pääsuken kanssa Sisalikissa. Hän mainitsi Kai-Mai Olbrin maalaukset, joihin tutustuimme perjantaina Vabaduse väljakun galleriassa. Viiraldi kohvikun kiluleivät riittivät lounaaksi ennen laivan lähtöä.

Viikon teatteri- ja ooppera-anti laskostuu mielessäni. Komin näyttelijäkaarti teki Tsehovin Vanja-enossa vahvaa työtä poimien ja syöden ja lopuksi potkien hajalle omenoita. Saavuttamaton onni, työ ja joutilaisuus, luonnosta nauttiminen ja metsien hakkuu hyötykäyttöön puhuttelevat edelleen. Kuulsiko Sonjan ja Vanjan äänessä ironia, kun he päättivät jatkaa uurastamistaan toisten onnen vuoksi ja odottaa omaa lepoaan taivaassa?

Lillanin Oscar Wilden huvinäytelmästä jäi nukkemaisen aristokraattinen jälkimaku. Erinomaiset näyttelijät Birgitta Ulfssonista lähtien heräyttivät yleisöstä silloin tällöin naurun, mutta kohtaukset etikettisääntöineen, joita rikottiin ja ironisoitiin, pysyivät turhan etäällä nettiajan soidinmenoista kylmässä pohjolassa. Miksi muuten naiset rakastuivat Ernestiin?

Samalla Lillanin näyttämöllä Lasse Pöysti sai salillisen yleisöä keskittymään reilut puolitoistatuntia Töölössä ikänsä asuneen miehen yksinäiseen elämään, hissipelkoon, hissiystävyyteen ja hissistäkieltäytymiseen.

Muistin lapsuudestani, miten helposti avaimet tipahtivat hissikuiluun ja miten niitä sieltä olisi pitänyt hakea. Muistin hissipelon, joka hyökkäsi öisiin painajaisiini: olin hississä, joka painui ensimmäisestä kerroksesta alas tai ylimmästä kerroksesta vintille tai joka liikkui niin hitaasti, että pelko, jota pakenin, ehti portaita seuraavalle kerrostasanteelle odottamaan minua. Muistin myös, miten ystävättäreni muutama vuosi sitten uudenvuoden ilotulituksista porukalla palatessamme totesi, etten muuta liikuntaa tarvitsisikaan, jos päivittäin kävelisin portaat kuudenteen kerrokseen. Tiit Pääsuke sanoi jalkojen pysyvän kunnossa, kun asuu hissittömän talon viidennessä kerroksessa. Lasse Pöystin hissvägrare asui seitsemännessä kerroksessa.

Hissimme on säilyttänyt vanhan ulkomuotonsa, mutta uuden moottorin myötä muuttunut sietämättömän hitaaksi. Pari suomenkielistä lappua kieltävät avaamasta ovea ennen kuin hissi on pysähtynyt. Kuudenteen ehtii ilman kantamuksia portaita yhtä nopeasti kuin hissillä.

Ingmar Bergmanin Syyssonaatin ahdistus ja jännite valtasi Draamateaterin pienen salin. Uraäidin ja tälle kelpaamattoman tyttären syyllisyydet läiskivät toisilleen korvapuusteja. Keskustelu koti- ja uraäidistä läikkyi Suomessa kiivaana kolmekymmentä vuotta sitten ja jokainen valinta tuntui väärältä. Eikö aiheesta enää uskalleta hiiskahtaa nyt, kun lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat ryöstäytyneet hallitsemattomiksi?

Taiteilija Jüri Arrak puolisoineen istui vieressämme Draamateaterissa ja lähetti terveisiä tutuille Suomeen. Perjantaina Roosikrantsin kirjakaupassa Jüri Hainin taidekirja “Jüri Arrak estampgraafikuna” odotti ovensuussa ja matkasi repussani Suomeen kertomaan Arrakin taiteesta ystävilleni.

Wallenberg, ruotsalainen diplomaatti, lähetettiin vapauttamaan juutalaisia holokaustista, edes muutamia, niin monia kuin pystyi. Mitä hänelle tapahtui? Jäikö hän itse nääntymään vankihäkkiin ja rellestelikö joku toinen paljeteissaan hänenä Amerikan kunniakansalaisena? Riistikö joku hänen identiteettinsä – vaikka Facebookia ja netin muita arveluttavia sosiaalisia kohtaamispaikkoja ei tuolloin ollut keksitty?

Toisen näytöksen show aku-ankkoineen ja mikki-hiirineen juoksutti inhon väreitä selkäpiissä, kun kontrasti ensimmäisen näytöksen keskitysleireille kulkevien ihmisten jonoihin oli liian räikeä. Lopun vankikuopasta nouseva joogi ehkä kuvasti työhönsä uskovan maailmanparantajan umpisolmua: yli-inhimillisistä ponnisteluistaan uskomaansa hyvään hän saa syytökset ja pilkan, hänen korvissaan soi perheensä menettäneen keskitysleirille vapaaehtoisesti lähteneen naisen ääni: “Voitte kaapia minut pelloilta ja puiden lehdiltä, mutta ette löydä sen vertaa, että voisitte piirtää otsaan tuhkaristin.”

Viron itsenäisyysjuhla

Viro itsenäistyi 90 vuotta sitten ja itsenäisyyspäivä on tänään. Jo viime tiistaina Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa järjestettiin juhlaseminaari, jossa puhuivat vararehtori Hannele Niemi, kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, Viron pääministeri Andrus Ansip ja professori Heikki Ylikangas. Ansip puhui Suomen ja Viron valtioista ikätovereina ja kansoista veljinä, Suomen sillasta, Jaan Krossista, jonka teokset keräävät lukijoita Suomenlahden molemmin puolin, sekä kansojemme historiasta ja nykypäivästä. Hän kertoi virolaisten olevan valmiita välittämään suomalaisille kokemuksia aloilta, joilla Viro menestyy Suomea paremmin. Näistä hän mainitsi sähköisen verotusjärjestelmän ja sähköisen äänestämisen.

Mihin kompastui Suomi, joka kymmenen vuotta sitten oli yksi sähköisten palvelujen edelläkävijöistä maailmassa? Kiireeseenkö? Byrokratiaan? Liian tiukkaan tietoturvaan?

Ylikangas innostui vertaamaan Suomen ja Viron historian käänteitä ja ylitti jonkin verran aikansa. Ylioppilaskunnan soittajia olisi kuunnellut lisää, mutta yleisö nousi lähteäkseen kun soittajat vielä lehteilivät nuottejaan.

Läsnäolijoille jaettiin Ansipin puhe suomennettuna. Kenties se ja tilaisuuden muut puheet tulevat lähiaikoina teksteinä tai äänitiedostoina Tuglas-seuran sivustolle.

Kukat

Tiistaiset nimipäiväkukkani alkavat tummua ja levitellä terälehtiään pöytäliinalle. Perjantaina Vabaduse väljakun lähellä kukkakauppiaalta viimeisillä kruunuilla ostetut krookukset avaavat kukintojaan.

Tie pahasta hyvään

missä kulkee tie
päämäärään, raivattaviin
lumekojuihin?

hyvä lyö pahan
paha syö hyvän, muuntuu
hyvä-pahaksi

Töölön seurakunnan kirkkoherra Auvo Naukkarinen kysyi, kuinka pitkä matka on Töölöstä Jerusalemiin. Hän kiteytti paaston ajan mietiskelyn kolmeen kysymykseen: Mikä on tie, jolle meitä johdetaan? Mikä on päämäärämme? Mikä on tehtävämme, temppeli, joka meidän pitäisi puhdistaa?

Matka voi olla pitkä, jos emme tiedä, mitä tietä kuljemme, mutta mikään tie ei vie perille, jos emme tiedä päämääräämme. Puhdistettava temppeli voisi löytyä vaikka ilmastonmuutoksesta, johon jokainen voi vaikuttaa, kuten Terho Pursiainen aamun Helsingin Sanomissa toteaa. Aikoinaan paastoa ei saanut häiritä ajamalla valjakolla kulkuset helisten. Mikä olisi nykyajan kulkusvaljakko, jolla ajamista pitäisi rajoittaa – vaikka paaston aikana?

Ihminen karkotettiin maan päälle, kun hän paratiisissa söi hyvän ja pahan tiedon puusta, halusi tietää, mikä on hyvää ja pahaa, oikein ja väärin. Ymmärryksen hyvästä ja pahasta, hyvään pyrkimisen ja pahan välttämisen, pitäisi olla myönteistä ja edelleen tavoiteltavaa.

Kysymys hyvästä ja pahasta toivat mieleeni Prinsessa Ruususen tuoreen koreografian, jossa Javier Torres on muuntanut perinteisen hyvän ja pahan välisen taistelun rakkauden ja pelon väliseksi. Hufvudstadsbladetille antamassaan haastattelussa hän perustelee valintaansa: Rakkaus ja pelko ovat universaaleja tunteita, kun taas hyvä ja paha ovat kulttuurisidonnaisia. Keskittyminen jälkimmäisten väliseen kamppailuun sulkisi osan yleisöstä ulkopuolelle.

Keskustelu auttaa ymmärtämään

keskustelussa
opittava avautuu
ymmärrys kasvaa

Hämärässä Töölön kirkossa Auvo Naukkarinen iloitsi, että olimme pimeyden keskellä saapuneet kirkkoon. Hän kertoi kahdeksankymppisistä Pentistä ja Kertusta Seattlessa, jotka joka sunnuntai ajoivat sadan kilometrin kirkkomatkansa ja munatädistä Hauholla, joka taivalsi kirkkoon umpihangesta välittämättä.

Nuutin päivän toisessa lukukappaleessa (Ap.t. 8: 26-40) kerrotaan, miten etiopialainen hoviherra saa keskustelevan opettajan rinnalleen avaamaan lukemaansa. Kun Filippos kysyy, ymmärtääkö hoviherra lukemaansa, tämä vastaa: “Kuinka ymmärtäisin, kun kukaan ei minua neuvo.”

Kuinka moni Suomen koululaitoksessa opiskeleva ymmärtää kaikkea lukemaansa, kun valtakunnallinen säästökuuri kaventaa opettajien mahdollisuuksia avata oppisisältöjä? Mistä opiskelija löytää asiantuntijan, jolla on aikaa neuvoa ja selittää?

Teksti ei pysähdy vain oppisisällön avaamiseen vaan etenee opitun tunnistamiseen “minä uskon” ja tunnustamiseen, kun Filippos kastaa hoviherran.

Auvo Naukkarinen kummasteli Erkki Tuomiojan ehdotusta poistaa teologinen tiedekunta yliopistosta. Kun yliopistoja aikoinaan perustettiin, teologinen oli tiedekunnista ensimmäinen. Suomalainen vuoden kierto rakentuu pitkälti uskonnollisiin merkkipäiviin. Voisiko maamme korkeimmasta opinahjosta poistaa teologian, joka auttaa ymmärtämään kulttuuriamme?

Tarina rakkaudesta, kateudesta ja anteeksiannosta

tarina avaa
nappisilmille menneen
eväät tulevaan

Pienet nappisilmät herättivät sunnuntaiaurinkoon, joka kamppasi harmaan päivän pimeän yön. Virvatuli patjojen pomppulinnasta ehti mukaan aamun trikon- ja mahamudra-asanaan ja tutustui yöpöydän kynien käyttöliittymiin surya namaskarin aikana.

Töölön kirkon kellojen helinä lämmitti huurteista asfalttia. Auvo Naukkarinen kertoi alaluokilta tuttua Joosefin tarinaa, tarinaa rakkaudesta, kateudesta ja anteeksiannosta. Miksi nuori polvi ei enää lue Raamatun suuria kertomuksia? Eihän niissä kerrota vain Jaakobista, Labanista ja Joosefista, vieraasta kulttuurista menneenä aikana, vaan meistä itsestämme tämän päivän maailmassa. Osallistuvassa verkostoyhteiskunnassa tunnemme edelleen rakkautta ja kateutta, annamme anteeksi ja tarvitsemme anteeksiantoa.

Minkä tarinan kerrot, kun pieni lapsenlapsi tulee syliisi ja pyytää: “Mummi, kerro, millaista oli ennen”? Kerrothan oman sukusi tarinan, joka liittyy ketjuna suuremman, koko ihmiskunnan tarinan kaareen; itsesi tarinan ilmentymänä tässä ajassa?

Etsikkoaika jatkuu

etsikkoaika
kutsuu, kuiskaa nimesi
kuuntele, kuulet

Etsikkoaika tulee silloin kun tulee ja jatkuu niin kauan kuin on elämää, Jorma Heimonen julisti Töölön kirkossa. Se voi tulla elämän käännekohdissa tai vaikka aamu-usvassa verkkojen nostossa. Ihminen kuulee kutsun ja vastaa – tai sitten ei.

Saarna (Luuk 19: 41-48) alkoi raflaavasti tarinalla parista evankelistasta, jotka muinoin hämmensivät satakuntalaisia koululaisia laulamalla ja puhumalla kaidasta ja laveasta tiestä. Nuorten olisi oitis pitänyt valita näiden teiden välillä tai heidän etsikkoaikansa menisi ohi. Tarina konkretisoitui, kun Jorma Heimonen astui alas saarnastuolista laulamaan Mikko Salmen ja kitaran kanssa kaidasta ja laveasta tiestä.

Ihminen kohtaa ihmisen

kohtaat ihmisen
et kasvoja, hiuksia
outoa ääntä

Viljannin perinnemusiikkifestivaali Viljandi Folk tarjoaa paitsi monipuolista musiikkiantia myös Folkin aikana aamupalvelukset Johanneksen kirkossa (Jaani kirik). Pastori Marko Tiitus tuntui tekevän työtä vuorotta vetäessään aamupalvelukset – yhden jopa ilman kanttoria – ja juontaessaan iltapäivän ja illan konsertit kirkossaan.

Perjantaiaamun saarnassaan hän puhui Folkista ja ihmisen eheytymisestä. Viljandi Folkissa tapaamme tuttuja, huomaamme heissä muutoksia edellisestä vuodesta, hiukset ovat ehkä harmaantuneet, kasvot muuttuneet vanhemmiksi, vaihdamme kuulumisia, joidenkin kanssa puhumme pitkäänkin. Saattaa olla, että tunnemme paremmin ihmisen, jonka kanssa olemme yhden illan keskustelleet syvällisesti, kuin ihmisen, jonka kanssa elämme arjessa jatkuvasti.

Ihminen ei ole tietokone, joka voidaan purkaa osiin, tutkia jokainen osa erikseen ja koota uudestaan yhteen, kuten moni ihmistä tutkiva tieteenala tuntuu kuvittelevan. Ihminen on kokonaisuus, ja sellaisena meidän pitäisi kohdata lähimmäisemme.

(Muistan: 1970-luvun alussa psykologian oppikirjan kannessa ihmisaivot kuvattiin tietokoneen kaltaisena.)

Haltija toteuttaa toiveesi

laulu helisee
kirkkosalissa, hirsi
pysyy silmässä

kivi herättää
sukupolvet tanssimaan
nettimaailmaan

Sastamalan keskiaikainen Pyhän Marian kirkko tarjosi Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivien kävijälle perjantai-iltana Vammalan Kamarikuoron Kesäyön konsertin ja sunnuntaiaamuna messun ehtoollisineen. Kamarikuoron vieraana oli lauluryhmä Pekingistä, joka lauloi väliajan jälkeen kaksi kiinalaista kansanlaulua, rakkaudesta ja koti-ikävästä.

Sastamalan keskiaikaisen kirkon akustiikka on ihailtava.

Sunnuntain teksti käsitteli armahtamista (Luuk. 6: 36-42). Rovasti Hannu Kilpeläinen konkretisoi aihetta vanhalla tarinalla miehestä, joka kohtasi haltijan. Haltija lupasi täyttää miehen toivomuksen sillä ehdolla, että miehen palvelija saisi samaa hyvää, mitä mies itse saisi, kaksinkertaisen määrän. Mies mietti, mitä toivoisi, mutta muistaessaan, että palvelija saisi saman tuplana, hän synkistyi. Lopuksi hän toivoi toisen silmänsä sokeaksi. Silmäpuolena hän ei kadehtisi täysin sokeaa palvelijaansa.

Kirkkoa ympäröivä hautausmaa tarinoi pitkästä paikallishistoriasta. Tuttu sukunimi veti puoleensa: rovasti Karl Emil Bergroth. Paikkakuntalaiset Sastamalan Wanhassa Pappilassa ja läheisessä Aittakahvilassa kertoivat, että rovasti Bergroth oli toiminut Karkun seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1896-1940, vaikuttanut Sastamalan kirkossa ja asunut pappilassa, samassa, joka nyt tarjosi ystävällisen yösijan saunoineen ja uimarantoineen.

Tarina tuo viestin

uusiolämmin
tarina avaa viestin
ihmiselämään

Auvo Naukkarinen aloitti saarnansa Töölön kirkossa kysymällä: “Mitä teemme lasten kanssa ennen nukkumaanmenoa?” ja vastasi: “Kerromme ja luemme heille tarinoita, joilla tahdomme välittää heille jotain itsestämme, omasta elämästämme. Jokaiseen tarinaan sisältyy viesti.” Hän muisteli omalle, nyt jo aikuiselle pojalleen, aikoinaan kertomiaan tarinoita, joista kehittyi ilta illalta improvisoitu jatkokertomus.

Rakastavat vanhemmat kertovat lapsilleen tarinoita ja haluavat niillä auttaa heitä elämässään. Siksi Jeesuskin kertoi tarinoita opetuslapsilleen ja kuulijoilleen.

Minkä viestin tarinassa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta välittää meille? Haluaako se kertoa, miten rikkaan käy, tai esitellä tuonpuoleiseen liittyviä paikkoja? Vai neuvooko tarina, miten kohdella lähimmäisiä, sisaria ja veljiä tässä elämässä?

Teemmekö hyvää pakosta vai vapaaehtoisesti? Teemmekö hyvää, koska pelkäämme rangaistusta, vai tahdommeko tehdä hyvää?

Torimessu

tuuli paimentaa
torimessun peitteeksi
pilvet, auringon

Helatorstai, taevaminemispüha, Kristi himmelfärds dag kokosi Töölöntorin täyteen seurakuntalaisia. Päivän evankeliumiteksti, ennen Galileita, Newtonia ja Kopernikusta kirjoitettu, kertoo maailmasta, jossa aurinko kiertää maata, taivas on ylhäällä ja kuolleiden valtakunta alhaalla. Jeesus tuli ylhäältä taivaasta maan päälle, laskeutui tuonelaan, josta nousi ensin maan päälle ja sitten taivaaseen.

Miten tulkitsemme evankeliumitekstin tämän päivän maailmassa? Saako ihminen, jolla on omat ajatuksensa, epäilynsä ja tulkintansa Raamatun kertomuksista, osallistua tällaiseen messuun? Vai onko messu tarkoitettu ihmiselle, joka uskoo ja ajattelee evankeliumista oikealla tavalla? Ei ole – koska sellaista ihmistä ei ole olemassa. Ei ole olemassa vain yhtä tapaa uskoa, ajatella ja tulkita. Olemme ainutkertaisen arvokkaita ja rakastettavia sellaisina kuin olemme, ei huolimatta epäilyksistämme, ajatuksistamme, tunteistamme ja heikkoudestamme – vaan juuri niiden vuoksi.

200-luvulla keisari Valerius kuuli kirkon aarteesta ja pyysi pappi Laurentiusta tuomaan sen hänelle. Laurentius keräsi kaikki köyhät ja vaivaiset, joita oli auttanut, ja toi heidät hallitsijan eteen. He olivat kirkon aarre. Samalla tavalla me kaikki olemme arvokkaita sellaisina kuin olemme.

Auvo Naukkarinen antoi eväitä yhteiseen uskontunnustukseen: ei peräkkäin lausuttuja sanoja vaan ajatuksia, joihin jokainen uskoo omalla tavallaan. Joka uskoo, että Jumala on rakkaus, rakastaa lähimmäistään, joka uskoo, että Jumala on armo, suhtautuu armollisesti kanssaihmisiinsä, jolle Jumala on valo, valaisee ympäristöä elämällään.

Auvo Naukkarinen kertoi tarinan luterilaisesta, joka oli sattunut kveekareiden jumalanpalvelukseen. Kun seurakuntalaiset olivat tunnin istuneet hiljaa, luterilainen kysyi: “Koska jumalanpalvelus alkaa?” Hänelle vastattiin: “Silloin, kun lähdemme täältä ja kirkon ovet suljetaan.”